Kuopio on monessa suhteessa vetovoimainen maakuntakeskuksen kaupunki, muttei puhuttaessa lääkäreistä ja sairaanhoitajista sekä julkisesta keskussairaalasta ja terveysasemista. Toimiakseen terveydenhuolto vaatii runsain määrin tietoa jokaisesta potilaasta. Mielestäni omalääkärimallin avulla voitaisiin taklata terveydenhuollon haasteita muutoinkin kuin lääkäreiden ja sairaanhoitajien määrään vaikuttamalla ja koulutusmääriä lisäämällä. Monin paikoin yksityiselle sektorille kohdennetut varat ovat nykyisellään valuneet omistajien taskuun, vaikka alkuperäisenä tarkoituksena on ollut purkaa julkisen sektorin hoitojonoja ja tasata perusterveydenhoidon paineita. Toivon, että vuoden 2025 alusta voimaan suunniteltu kohdennettu KELA-korvausmalli tulisi lyhentämään hoitojonoja. Tarkoituksena siinä on, että eläkeläisille mahdollistuisi pääsy julkisen sektorin hinnalla lääkärin ja hammashoidon vastaanotolle yksityiselle puolelle sen sijaan, että rahoja valutettaisiin yksityisten terveyspalveluiden tarjoajien taskuihin.

Akuuttiajan lääkärinvastaanotolle saa terveysasemalle suurella varmuudella samalle tai seuraavalle päivälle, etenkin Kuopiossa. Lääkäreitä ja sairaanhoitajia Kuopiossa siis on, toisin kuin Pohjois-Savon syrjäisemmillä paikkakunnilla. Tähän voisi vaikuttaa lisäämällä markkinointia sekä korostamalla Pohjois-Savon muidenkin paikkakuntien hyviä ja houkuttelevia puolia työnantajana. Lääkäreiden ja sairaanhoitajien rekrytointipalveluiden ostamisesta, eli ns. ostolääkäreistä ja sairaanhoitajista sekä ylimääräisestä palkkauksesta, on usealla paikkakunnalla jo kokemusta. Tämä on johtamiskysymys, joka pitää tehdä ja organisoida viisaasti ja oikein Pohjois-Savon hyvinvointialueen johtoportaassa ja sen kunnissa, koska kohdennettavat resurssit ovat siellä. Välttämättä tähän ei auta markkinointi, rekrytointipalveluiden ostamiset ja ylimääräiset palkkauksetkaan, vaan tarvitaan lisää työtä tekeviä käsipareja hoitamaan ja vähentämään työkuormaa sairaanhoitajilta sekä lääkäreiltä. Tätä myötä potilaat saisivat perehtynyttä, keskustelevaa ja kuuntelevaa inhimillistä hoitoa ajantasaisesti.

Lääkärit ja sairaanhoitajat ovat nykyisellään siirtyneet pois julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille työpaikkalääkäreiksi ja sairaanhoitajiksi. Tämä on parantanut hoitohenkilöiden työhyvinvointia, työssä kehittymistä ja jaksamista sekä hoidettavien potilaiden tunnettavuutta. Mikäli sairaanhoitajat ja lääkärit eivät tunne potilaitaan, mennään sieltä missä aita on matalin. Lähes ensimmäisten kysymysten joukossa kiireen keskellä liian vähillä tiedoilla helposti on, tarvitseeko kirjoittaa sairaslomaa.

Mielestäni lähihoitajaksi pääsee opiskelemaan liian helposti ja työelämään liian vähäisellä koulutuksella sekä ammattitaidolla. Tässä asiassa keskiasteen oppilaitoksilla on suuri vastuu. Vuosien saatossa tämä on johtanut lukuisiin alan vaihtoihin ja uudelleen opiskeluihin. Lähihoitajat tekevät paljon kotihoitoa vanhusten parissa. Heillä tulisi olla aikaa ja hyviä keskustelutaitoja kohtaamiensa ihmisten kanssa, koska näillä usein on muun muassa toimintakyvyn puutetta, muisti- ja mielenterveyshäiriöitä sekä ongelmia selviytyä itsenäisesti arjen perusasioista. Ikäihmisen kotona käyvä lähihoitaja voi olla päivän ainut lähikontakti toiseen ihmiseen hoitotyön lisäksi.

Ongelmana tällä hetkellä on, että sairaanhoitajilla ja lääkäreillä menee kohtuuttoman paljon aikaa potilastietojen selaamiseen. Jos vastaanotolla oleva potilas ei ole lääkärille entuudestaan tuttu, ratkaisu pyritään tekemään nopeasti perehtyen vain pieneen osaan potilaan tilasta. Ensimmäisenä katsotaan, minkä diagnoosin takia potilas on tullut vastaanotolle, ja potilaan tarkempi hoitohistoria jää täysin huomioimatta, mikä voi johtaa pahimmassa tapauksessa hoitovirheisiin. Julkisen erikoissairaanhoidon puolella on tämän vuoksi ajauduttu pahimmillaan jopa 1,5 – 3 vuoden leikkaushoitojonoihin, kun taas yksityisellä puolella jonotusaika on merkittävästi lyhyempi. Ennaltaehkäisevä ja toimiva terveydenhuolto lyhentää hoitojonoja joka puolella ja vähentää erikoissairaanhoitoon meneviä suuria rahallisia resursseja.

Omalääkärimalli auttaa luomaan molemminpuolista luottamusta ja vähentää hoitohenkilökunnan ja potilaan kuormitusta, koska asioita ei tarvitse käydä aina uudelleen lävitse. Vähemmän kuormittavuuden ja positiivisen mielikuvan takia kiinnostus lähteä opiskelemaan alaa ja pysyä sillä kasvaisi varmasti, myös nuorempien keskuudessa. Omalääkärimallin sujuvan toimivuuden kannalta olisi lisäksi tärkeää saada myös yksityinen sektori Omakanta.fi järjestelmän piiriin.

Mielestäni omalääkärimallin edelleen kehittäminen on ainoa oikea suunta kohti ihmisten tasa-arvoista terveydenhuoltoa. Ilman sitä kehityksen suuntana on, että heikommassa asemamassa olevilla menee entistä huonommin ja varakkaammassa asemassa olevilla entistä paremmin. Kuitenkin ilman riittäviä resursseja, eli rahaa, lääkäreitä ja sairaanhoitajia, on vaikea kehittää toimintaa oikeaan suuntaan.

Paljon on tehty, mutta paljon on vielä tekemättä!

Janne Svärd /SDP Kuopio